ei näin

Niin, kaksi viimeistä ratsastustuntia ei siis mennyt ihan putkeen. Pidemmän aikaa olikin jo mennyt merkillisen hyvin ja mietinkin jo että milloinkohan se notkahdus tulee (se kun tuppaa tulemaan aina säännöllisin väliajoin).

Ensimmäinen pohjanoteeraus tapahtui viime keskiviikkona. Mulle oli laitettu hevoseksi kuvankaunis cobruuna Matias jolla olen mennyt aina silloin tällöin ja tykännytkin paljon. Tällä kertaa homma tuntui kuitenkin olevan hieman hakusessa enkä onnistunut saamaan heppaan oikein mitään kunnollista kontaktia. Tuntuma suuhun oli epätasainen enkä saanut pohjeapuja kunnolla läpi joten muoto ei tahtonut pysyä tarpeeksi pyöreänä ja alhaalla ja meno tuntui muutenkin olevan vähän mitä sattui. Tuli sellainen tunne että enkö mä todella osaa ratsastaa tän paremmin. Matiaksella tällä hetkellä käytettävä satula on lisäksi niiiiiiin epämukava! Kova kuin mikä, tuntuu ettei siinä millään löydä hyvää asentoa (varusteita kannattaa toki aina syyttää :D).

Tehtiin tunnilla kolmikaarista kiemurauraa sekä ravissa että laukassa (vastalaukkaa taas, ylläri pylläri). Ravissa Matias juoksi hieman avuilta pois eikä tilannetta helpottanut yhtään se että multa valui ohjat pitkiksi yhtenään. Otin loppujen lopuksi hanskat kokonaan pois ja se tuntuikin auttavan. Uusien hanskojen osto voisi olla kyllä ihan paikallaan. Laukassa kolmikaarinen sujui yllättäen paljon paremmin kuin ravissa, vaikka laukka olisikin saanut olla vähän ponnekkaampaa. Jotain hyvää sentään kuitenkin!

Toinen munaus tapahtuikin jo heti seuraavana päivänä. Olin tulossa extraamaan intensiivitunnille ja odotuksissani oli mukava ja tehokas koulutunti jolla saisin kenties vähän paikattua edellisen päivän huonoa ratsastustani. Niin ei ollut kuitenkaan tarkoitettu vaan tämä tunti meni itseasiassa vielä huonommin. Ensinnäkin jostain syystä juuri tällä kerralla oli tiedossa kouluratsastuksen sijaan esteitä ja toiseksi mulle oli laitettu ratsuksi Galant, yksi harvoista hevosista koko tallissa josta en niin hirveästi pidä, varsinkaan esteillä. Kyseessä on kyllä ihan osaava hevonen mutta itse en sitä jotenkin osaa ratsastaa. Galantin bravuuri esteillä on se että se saattaa sekunnin murto-osassa lähteä täysin lapasesta. Jotkut saavat sen pidettyä hallinnassa tosi hyvin mutta itselläni on siinä vielä tekemistä.

Verryttelyssä Galant tuntui kuitenkin jopa tosi hyvältä ja ajattelin että ehkä tästä vielä hyvä tulee. Alkaessamme hyppäämään totuus kuitenkin valkeni pian, en meinannut millään löytää hyvää rytmiä kun keskityin niin paljon siihen ettei Galant lähde ryntäämään ja etenemisestämme tuli ON-OFF-tyyppistä rämpimistä jossa mentiin vuorotellen hädintuskin etenevää mummolaukkaa ja täysin holtitonta ryntäyslaukkaa. Se siitä kontrollista.

Meillä oli kaiken lisäksi suht pitkä rata ratsastettavana ja pari ensimmäistä kierrosta meni meikäläiseltä kyllä ihan täysin puihin. Jotenkin vaan lamaannuin täysin ja lähestymisistä tuli tosi huonoja kun rytmiä ei löytynyt laisinkaan ja hypyistä tuli tosi kummallisia. Galant kyllä hyppää aina vaikka sen toisi esteelle kuinka huonosti mutta en usko että siitä kovin mukavalta tuntui kun kuski ei ollut mukana ollenkaan. Jossain vaiheessa olin jo itku kurkussa lähestulkoon lopettamassa koko hommaa ja ehdotinkin opettajalle jos viimeisellä kierroksella hyppäisin ihan vain pari estettä. Opettaja kuitenkin kannusti hyppäämään vielä kerran koko radan ja ajattelin että noh, samapa tuo, ei se ainakaan voi enää huonommin mennä. Viimeinen kierros menikin oikeastaan ihan hyvin ja rytmikin tuntui pikkuhiljaa löytyvän. Pari volttia jouduin parissa kohtaa tekemään rauhoittaakseni hevosta mutta lähestymiset ja hypyt sujuivat nyt paljon paremmin. Olinkin tosi tyytyväinen että hyppäsin radan vielä kerran kokonaan, muuten tunnista olisi jäänyt vieläkin huonompi fiilis. Kiitos siis kannustavan opettajan!

Ratsastus on kyllä jännä laji, yhtenä hetkenä tunnet olevasi maailman huipulla ja toisena tuntuu siltä kuin olisi taantunut täysin aloittelijatasolle ja tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin kokonaan. Yksi asia jonka olen ratsastuksen kautta oppinut on se ettei pidä jäädä pelkäämään epäonnistumista, koska silloin ei voi myöskään onnistua. Yhteen aikaan masennuin epäonnistumisista ihan hirveästi ja saatoin itkeä itseni uneen monta iltaa sen jälkeenkin. Nykyäänkin ne harmittavat mutta enää en jää murehtimaan niitä niin pitkäksi aikaa, koska olen oppinut ettei se ainakaan auta asiaa. Ja niinhän se taitaa olla että epäonnistumisten kautta oppii eniten.

Huomenna sitten rataharjoitus, saas nähdä kääntyykö huono ratsastusonneni vai vieläkö jatkekaan samalla linjalla. Kovasti yritän kuitenkin psyykata itseäni että hyvin se menee ja tällä kertaa ratsukin on tuttu ja turvallinen Annie. Ja harjoituksestahan siinäkin on vain kyse :) Wish me luck!